Joskus illoin kun taivas tummuu täällä
eksyvät padon luo he kaksistaan
maasturillaan

Takapenkillä koiranpeiton päällä
syleillen, suudellen,
epätoivoissaan he etsivät taas rakkauttaan

Pato harmaa, se seisoo paikoillaan,
vesi virran ei pysty liikkumaan
Padon kylkeen se painaa harteillaan
pyörteitä vaan, pyörteitä vaan

Kauan sitten kun virta vielä liikkui
vannoivat toisilleen he rakkauttaan
nuoruudessaan

Keinu kohtalon väärään suuntaan kiikkui
radallaan, milloinkaan
eivät saaneetkaan he toisiansa omistaa

Vastarannalta heitä usein salaa
katselen, miettien, tään kaupungin
jättää pian saan

Täältä lähden ja milloinkaan en palaa
vannon sen, palaa en
ennen kuin tuo muuri kosken yltä kaadetaan

Pyörteitä vaan, pyörteitä vaan