Ja Surua Solkikoivut Soi

Ja silloin suomen tietäjä läksi
Vesiä ventoja kulkemaan,
Silloin vaikeni väinön kannel,
Kuoli luonto maan.

Silloin metsolan metiset piiat
Ristit riistivät rinnaltaan,
Kullat kulmilta karistivat,
Ja huolivat itkien tapion linnan
Mustahan murhehuntuun
Ja kauvas korpehen kätkeytyivät
Saunahan salaiseen.

Silloin karkkosi ihanat immet
Päättyi kirjat päivyen neien,
Katkesi kuuttaren kangas,
Ja kautta ilmojen, kautta maan
Soi valtava valitushuuto:
On kuollut suomen suuri pan,
On kuollut luonnon laulu!

Näin yhä ruotsin rautatammi nousi
Ja yli maan sen ylväs latva nousi
Se tammi taivon valon maasta sulki
Ja yössä kaihomielin kansa kulki.

Ja hongat humisi huolissaan
Suomen salomailla
Ja surua solkikoivut soi
Ja huokasi korven kuuset;
Hellitteli heinät vienot,
Kuikutti kukat kanervan,
Ahoset armahat vaikeroi
Ja nurmet nuoret itki.
Ja väinön kantelo kaiutonna
Valitti kivillä rannan
Ja suomen laulu orpona, onnetonna
Vieri maita, vieri soita,
Vieri synkkiä saloja vaan
Nääntyen näljissänsä.

Ja hiljaa hyräellen majoissansa
Näin päivää kaipaellen lauloi kansa:
"ain' on päivä paistamatta,
Kuu kulta kumottamatta
Näillä väinölän tuvilla,
Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi,
Karjoille olo kamala,
Outo ilman lintusille,
Ikävä inehmosille,
Kun ei konsa päivyt paista,
Eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat,
Kokko lintujen kulennan,
Tuuli haahen päiväyksen;
Ei tieä inehmon lapset,
Milloin aamu alkanevi,
Milloin yö yrittänevi,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen."

Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan
Oven suussa, orren alla,
Murhe, itku isännöi
Väinön maassa yö.
Kahlehissa kulki kansan kieli,
Murtui suomen laulun suojamuurit,
Katkes kansanhengen kurkihirret,

Raunioiksi vajos suomen valta.
Kylvämättä kasket kalevaisten,
Kussa taannoin kansan vilja kasvoi,
Siellä huojui vaan nyt korpi kolkko;
Kaikui ruske kontioiden;
Kussa ennen käkökullat kukkui,
Siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.