Yön kasvot rauhalliset
Pimeydessä kukoistaa
Hämärät tuulet nuolevat pintaa, niin koleaa
Tämä valoton aika, arvostettu ja pelätty
Arvaamattomuudessaan vaanii siihen sukeltavaa

Hänen musta kauneus, suuri totuuden kertoja
On myös valolla, aina varjopuolensa
Mystinen päivännielijä, kolkko kirkkaudentappaja

Öiset kohisevat purot suoniaan kuvastaa
Rankkasade itkee kylmää suruaan
Hiljaisuuden äänet pelkoa kasvattaa
Aaltoilevat huokaukset hengityksensä vaimea

Aistien puute
Yön voima
Olemattoman valaistuksen henki
Imee vaeltajasta toivonrippeet viimeisestkin